Sotilas tarvitsee lepoa - häntä ei saa ajaa loppuun
Venäjän hyökättyä Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välisen Jatkosodan, joka oli erillissota, Suomi ryhmitti joukkonsa hyökkäykseen ja aloitti vastahyökkäyksen - jota kutsutaan usein hieman virheellisesti Jatkosodan hyökkäysvaiheeksi.
Kyseisessä vastahyökkäyksessä suomalaiset etenivät hyvin nopeasti ajaen ryssät Suomen lailliselta alueelta ja edeten vielä kauemmaksikin, jotta saavutettaisiin helpommin puolustettavissa olevat rajat ja saataisiin kotiutettua osa joukoista pyörittämään talouselämää.
Nopea eteneminen ajoi hyvin taistelleita joukkoja aivan näännyksiin ja lopulta myös joukkokieltäytymisiin - jotka taas johtivat ankariin rangaistuksiin. Rangaistuksista ja miesten kunnosta kertoo päiväkirjassaan Taavetti Heikkinen, jonka päiväkirjan Jarmo Nieminen on toimittanut kirjaksi Rintaman poliisi. Kirja-arvostelu löytyy täältä.
Nopeaan etenemiseen ilman kunnollista lepoa oli hyvä peruste - piti ajaa ryssiä takaa niin nopeasti, etteivät ne ennättäneet kaivautua puolustukseen. Periaatteessa sen nopean etenemisen tarkoituksena oli siten säästää suomalaisten sotilaiden verta - päästä tavoitteeseen nopeasti ja vähin tappioin.
Kun käytännössä miehet joutuivat useassa tapauksessa taistelemaan yhtäjaksoisesti ilman lepoa, koukkaamaan huonossa maastossa raskaita kantamuksia kantaen pitkiä matkoja, usein läpimärkinä, nälkäisinä (kun huolto ei pysynyt perässä), ja taas taistelemaan - ilman kunnon lepoa, niin lopulta he olivat aivan läpiväsyneita.
Väsyminen taas jossakin vaiheessa johtaa:
- huomiokyvyn oleelliseen heikkenemiseen;
- reaktionopeuden oleelliseen heikkenemiseen;
- aloitekyvyn loppumiseen, tehdään vaan koneellisesti mitä on ihan pakko;
- apatiaan, ei välitetä vaikka kuolema tulisi, ollaan varomattomia.
Kirjoitin kerran artikkelin siitä, että joukko täytyy jakaa kolmeen osaan - kaksi tappelee ja yksi on reservissä. Seison edelleen sen artikkelini sanoman takana.
Lisään tässä artikkelissa huomautuksen levon tärkeydestä
Vuonna 1941 esimiehet antoivat usein katteettomia lupauksia, että miehet pääsevät lepoon - mutta käytännössä potkivat joukkoja yhä vaan eteenpäin ilman lepoa. Sellainen käyttäytyminen johtaa ennemmn tai myöhemmin siihen, että suomalaiset nousevat "kapinaan".
Työvuorolista
Heitänkin pöytään ajatuksen työvuorolistasta. Jos/kun on tiedossa moniviikkoinen urakka - tai vieläkin pidempi - niin miesten olisi erinomaisen hyvä tietää milloin he pääsääntöisesti pääsevät lepoon ja milloin perusteellisempaan huoltoon, täydennykseen ja lepoon. Sodassa tulee toki poikkeuksia - mutta poikkeus ei saa olla jatkuvaa.
Palaan siihen organistoriseen kolmijakoon - pataljoonassa kolme jv-komppaniaa, prikaatissa kolme jv-pataljoonaa (Jatkosodan rykmentissä kolme jv-pataljoonaa).
Komppaniatasolla (perusyksikkö) miehet tietäisivät, että pääsääntöisesti, myös hyökkäyksessä, heidän tarvitsisi tapella maksimissaan kaksi vuorokautta yhtä mittaa ja sen jälkeen pääsisivät noin yhden vuorokauden lepoon. Eli kaksi komppaniaa tappelee ja yksi on lyhyessä levossa (saa peseytyä, syö kunnolla lämmintä ruokaa kylläkseen, nukkuu koko yön, puhdistaa aseensa ja huoltaa varusteensa).
Pataljoonatasolla (joukko-osasto) miehet tietäisivät, että pääsääntöisesti, myös hyökkäyksessä, heidän tarvitsisi tapella maksimissaan kaksi viikoa yhtä mittaa (tietenkin ne lyhyet lepovuorot) ja sen jälkeen pääsisivät useamman vuorokauden lepoon. Sen useamman vuorokauden (viikon) levon aikana miehet saisivat käydä saunassa tai ainakin suihkussa, saisivat puhtaat vaatteet, rikkonaiset varusteet vaihdettaisiin kunnollisiin, hiertymät ja haavat hoidettaisiin kunnolla, joukon tappiot korvattaisiin täydennysmiehillä, täydennysmiehet ja vanhat jermut tutustuisivat toisiinsa, pidettäisiin yhteisharjoituksia, jne. Sen "pitkän levon" jälkeen pataljoona olisi taas täysin taistelukelpoinen - hyvässä iskussa.
Uskallan olettaa
Uskallan olettaa, että tällaisilla levänneillä ja täydennetyillä joukoilla saataisiin enemmän aikaan vähemmin tappioin kuin loppuun asti väsyneillä joukoilla.
Mitä todennäköisimmin myös kieltäytymisiä ja joukkokieltäytymisiä olisi oleellisesti vähemmän - eikä hyviä miehiä tarvitsisi tuomita joukoittain vankilaan.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
USA:laisissa lentotukialuksissa on periaate, että TVÄL:iä, kerosiinia, ym. matskua on mukana kolmen vuorokauden yhtämittaista taistelua varten. Enemmänkin ehkä mahtuisi, mutta turhaan koska viimeistään silloin on irrottauduttava täydennystä ja etenkin lepoa varten. Miehet ovat siinä vaiheessa jo niin hajalla, että ei kannata enää jatkaa.
Lentotukialuksessa on niin pirusti porukkaa, että siellä on mahdollisuus osan porukasta aina silloin tällöin vähän levätäkin - istahtaa ja syödä, välillä torkahtaakin.
Mutta kun vaikka pataljoona, rykmentti tai divisioona koukkaa läpi korven vihollisen selustaan, niin siinä sitten helposti mennään äärirajoilla ja ylikin - ei pysähdytä pitämään tarpeeksi taukoja.
Jos normaalikuntoinen suomalainen sotilas saa pitää:
- joka toinen tunti varttitunnin tauon - vaihtaa kuivat sukat, ottaa välipalaa ja ryypyn vettä kenttäpullosta;
- neljästä kuuteen tuntiin välein hieman pidempi tauko jolloin sukkien vaihdon lisäksi syödään kunnolla;
- saa kerran vuorokaudessa nukkua neljä tuntia;
- sitten yllämainitsemani lyhyemmät ja pidemmät lepovuorot.
Niin suomalainen sotilas tappelee tehokkaasti vaikka vuoden - kunhan on hyvä johto jonka asettamat tavoitteet ovat ymmärrettävissä.
Mutta miehet on ajettavissa loppuun jo parissa vuorokaudessa jos vaan piiskataan (potkitaan) eteenpäin kertomatta miksi pitää venyä, venyä ja venyä.
Saksalaiset ryssivät monta muutakin asiaa, mutta se ei mielestäni liity tähän.
Ei suomalaiset siksi edenneet nopeasti Syvärille, että siellä voitaisiin pian lyödä kättä sakujen kanssa.
Nopealla etenemisellä haluttiin nimenomaan estää vihollista asettumasta välillä lujaan puolustukseen, jonka murtaminen sitten maksaisi paljon suomalaista verta. Se periaate on ihan oikea - vihollista pitää ajaa tehokkaasti takaa, kontaktia ei saa päästä katkeamaan. Tai sitten jos on päästy syvään läpimurtooon, niin on edettävä häikäilemättömästi hyvin nopeasti ettei vihollinen ennätä tuoda uusia reservejä ja järjestää lujaa puolustusta.
Nämä ovat aivan oikeita perusperiaatteita hyökkäyksessä - mutta miehiä ei saa silti ajaa loppuun, vaan osan miehistä on mentävä vauhdilla eteenpäin ja osan pitää välillä huilata.
Kokonaisen yhtymän vaihtaminen välillä lepoon ja tuoreen lähettäminen jatkamaan hyökkäystä on aivan liian vaikea ja hidas toimenpide. Osan porukasta pitää edetä koko ajan, osan pitää levätä.
Suomi siirtyi sodassa eteläosassa OMAN maan miehitettyyn osaan.
Keskivaiheilla Suomi siirtyi sodassa Stalinin perustamaan "karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan", joka oli tavallaan itäinen, kommunistinen Suomi. Eräänlainen Stalinin "Suur-Suomi".
Ainoat alueet, jossa poistuttiin näiltä Suomen alueilta, olivat pieni viipale Pohjois-Inkeriä, koska Suomen raja, Rajajoella, tekee mutkan. Se mutka oikaistiin, sekä
Juuri Syvärin suunta, missä oltiin Leningradin alueella, tosin ikiaikaisella suomalaisugrilaisella seudulla.
Väitteet siitä, että Suomi "hyökkäsi Neuvostoliittoon" eivät siten täysin kestä päivänvaloa.
Pikemminkin Suomi vapautti omat alueensa, sekä siirtyi hallinnoimaan sitä suomenkielistä aluetta, jonka Stalin oli perustanut 1940, omaksi erilliseksi tasavallaksi.
Markus: "Suomi siirtyi sodassa eteläosassa OMAN maan miehitettyyn osaan."
Totta. Suomi vapautti Venäjän miehittämänä olleen Suomen alueen Karjalan Kannaksella ja Laatokan länsipuolella.
Markus: "Keskivaiheilla Suomi siirtyi sodassa Stalinin perustamaan "karjalais-suomalaiseen neuvostotasavaltaan", joka oli tavallaan itäinen, kommunistinen Suomi. Eräänlainen Stalinin "Suur-Suomi"."
Se "keskivaiheilla" on himan tulkinnanvarainen käsite.
Periaatteessa olet kuitenkin oikeassa: Kun Venäjä epäonnistui yrityksessään valloittaa koko Suomi Talvisodassa, niin Venäjä perusti miehittämistään Suomen alueista ja Tarton rauhansopimuksen itäpuolisesta Karjalasta sen "karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan", johon Venäjän tarkoituksena oli liittää jäljelle jäänyt Tynkä-Suomi uudella imperialistisella hyökkäyssodalla (Jatkosota).
Markus: "Ainoat alueet, jossa poistuttiin näiltä Suomen alueilta, olivat pieni viipale Pohjois-Inkeriä, koska Suomen raja, Rajajoella, tekee mutkan. Se mutka oikaistiin, sekä
Juuri Syvärin suunta, missä oltiin Leningradin alueella, tosin ikiaikaisella suomalaisugrilaisella seudulla."
Suomen alue määriteltiin Vapaussodan rauhansopimuksessa Suomen ja Venäjän kesken ilman pakkoa - minusta se on laillinen Suomen alue edelleen:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Vapaussodan_rauhansopimus.htm
-----------
Se on taas hieman eri asia, että suomalaisten ikimuistoista asuinaluetta on myös Inkerin alue - mukaanluettuna alue, jonne imperialistinen hyökkääjä Venäjä perusti aikoinaan Pietarin konkreettisesti suomalaisten luiden päälle.
---------------
Vienassa ja Aunuksessa suomalaiset etenivät vastahyökkäyksessään ikimuistoisille suomalaisten/heimokansojemme asuinalueille, joilla nimenomaan Venäjä ja venäläiset ovat imperialistisia tunkeutujia.
Siten on oikeutettua sanoa, että suomalaiset joukot vapauttivat nekin alueet rosvojen vallasta.
Suomen Eduskunta ei kuitenkaan liittänyt Tarton rauhansopimuksen ulkopuolisia alueita Suomeen 6.12.1941 kun liitti vapautetut Suomen alueet takaisin Suomeen - vaan katsoi, että Tarton rauhansopimuksen mukainen alue on oikea Suomen alue.
Olen samaa mieltä. Idealismi on unohdettava ja todettava realistisesti, että Tarton rauhansopimuksessa:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Tarton_rauhansopimus.htm
määritellyt Suomen rajat ovat oikeat lailliset Suomen rajat.
Markus: "Väitteet siitä, että Suomi "hyökkäsi Neuvostoliittoon" eivät siten täysin kestä päivänvaloa."
-----------
Se väite ei kestä ollenkaan päivänvaloa.
Nimenomaan Venäjä oli hyökkääjä sekä Talvisodassa, että Jatkosodassa.
Kun Venäjä kerran alotti ne Suomen ja venäjän väliset sodat, niin sitten sodittiin niillä alueilla missä sodittiin. Suomi EI ole milloinkaan ollut hyökkääjä!
Sodankäynnissä on toki kolme perustaistelulajia: puolustus, viivytys ja hyökkäys, mutta se on taas ihan eri asia kuin hyökkääjä (aggressor).
Erinomainen kirjoitus Jussi. Onnittelen! Jarmo.
Kiitos Jarmo!
Olen pienessä mittakaavassa todennut asian konkreettisesti Virossa järjestämissäni valtakunnallisissa sotaharjoituksissa.
Vaikka itse olen harjoituksen pomona jaksanut pysyä pitkään suhteellisen virkeänä tauotta (no tietenkin napostellut jotakin tai syönytkin jotakin välillä), niin olen huomannut kuinka toisilla rupeaa välillä väsyttämään ja on pitänyt määrätä lepoon tai lepovuorojen järjestämistä - eikä vihollinen ole edes ampunut.
Saati sitten reaalisessa sotatilanteessa.
Ei siinä pervitiini ole oikea ratkaisu - vaan on alun alkaen järjestettävä mahdollisuus lepoon, niin miehille kuin komentajille.
Komppaan itse asian, joukkojen levon tarpeen osalta.
Itsellä on viikon kertausharjoituksissa ollut aina tauko taistelutoiminnassa klo 02-05, Mutta kun nelikymppisen reserviläisen unenlahjat poikkeusoloissa ovat toisenlaiset kuin kaksvitosten, niin kolmekin vuorokautta yksillä silmillä rajoittaa toimintakykyä. Apatian tunne omaa turvallisuttaan kohtaan on havaittu. Ja kun pitäisi toimia yhden nuoremman upseerin, 15 aliupserin ja 70 tykkimiehen piällikkönä...
Niin, ja kertausharjoituksessa miehet tietävät päivämäärän, jolloin viimein pääsevät kotiin lepäämään - se kannustaa jaksamaan.
------------
Otetaan vielä se turvallisuusaspekti tykistön ja krh-miesten suhteen sodassa.
Suomalainen tykistö (ml. KRH) ampui useita kertoja omia joukkoja tuhoisasti Jatkosodan hyökkäysvaiheessa - fakta. Mitenhän suuri osa siitä kuuluu äärettömän väsymyksen piikkiin?
Tykit olivat pääsääntöisesti hevosvetoisia, tykit upposivat usein akseleita myöten liejuun, miehet kahlasivat liejussa niin, ettei saappaan varsi riittänyt auttaen tykkejään eteenpäin liejussa, ...
Kun lukee Taavetti Heikkistä, Paavo Alkiota ja Heikki Haaviota, ei voi olla huomaamatta kyseisten herrojen samansuuntaiset tulkinnat 11. Divisioonan ja VI armeijakunnan johtamistoiminnan heikkoukxsista.
Sekä "Kylmä-Kalle" että varsinkin Paavo Talvela pitivät hyvinä rintamakomentajina rykmentinkomentajia, joiden rykmenteissä suomalaisilla oli suuria tappoita. He eivät arvostaneet Paavo Susitaivalta, joka pyrki säästämään suomalaisia - vaikka hänen rykmenttiään käytettiin heittopussina.
Sama hätä oli pohjalaisten rykmentinkomentajalla Laurilalla - hänkin yritti säästää miehiään ja samalla täyttää velvollisuutensa viimeiseen saakka. Se ei kelvannut ja miestensä ihailema Laurilakin joutui syrjään.
En ole koskaan hyväksynyt, ainakaan Suomen armeijan osalta menestyksellisenä sodankäyntinä sitä, että suurin omin tappion ja ei kovin suurin vihollisen tappioin saavutetaan päämäärä se ja se. Ei varsinkaan jos tuollainen hetkellinen miesten uhraaminen ei johda suureen jättipottiin eli tuhoamistaisteluun jossa tapposuhde onkin sitten jo jotain 1:20. Tässä suhteessa olen aina kritisoinut vuoden 1941 hyökkäystä ellei voida osoittaa, että Suomen ns. tapposuhde Neuvostoliittoon olisi ollut vähintäin 1:5 ja mieluummin paljon enemmän.
Sen sijaan erittäin menestyksellinen lienee ollut tapposuhde vuoden 1942 lopultakin hyvin vähän huomiota saaneissa neljässä Neuvostoliiton vastahyökkäyksessä Suomen vastaan: Krivillä Maaselällä tammikuussa, Syvärin huhtikuun kelirikkohyökkäyksessä, Kiestingin taisteluissa huhti-toukokuussa sekä toisessa Krivin hyökkäyksessä syyskesällä 1942.
Nimittäin neuvostoliittolaisten lähteitten mukaan hyökkääjien tappiot näissä operaatioissa olivat yhteensä yli 44 000 kaatunutta ja 121 600 haavoittunutta. Suomen sodissa 1939-45 menehtyneiden internet-tilaston mukaan suomalaisia kuoli tammikuussa 1942 1224, huhti-toukokuussa 2 305 ja elo-syyskuussa 1 469. Yhteensä siis 4 998. Todellisuudessa tuosta määrästä tuskin puoletkaan kuolivat kuitenkaan noiden neljän hyökkäyksen torjuntataisteluissa joten Erkki Nordbergin suomalaislähteistä saama arvio noin kahdesta tuhannesta menehtyneestä viittaisivat siihen, että noissa neljässä torjuntataisteluissa saatiin sellainen tapposuhde kuin 1:20.
Nuo taistelut lienevät siis olleet Suomen jatkosodan osalta kaikkein menestyksellisimmät. Ihmettelen muuten miksei niistä juuri ole kovin paljon kirjoitettu ja tehty vertailevia havaintoja muihin taisteluihin. Mielestäni joustava torjuntataistelu jossa aiheutetaan viholliselle rajut tappiot omien pysyessä olosuhteisiin nähden siedettävinä on suurempi sotilaallinen menestys kuin jonkin kyläpahasen valtaaminen joka ei jatkoa ajatellen johda jatkomenestykseen.
Taas hyvä näkökulma Matiakselta: "tapposuhde".
Suomettuneessa Suomessa on mitä ilmeisimmin pyritty välttämään nostamasta esille taisteluja, joissa ryssiä olisi tapettu erityisen paljon - ja vähin omin tappioin.
On aivan totta, että esimerkiksi Syvärin kelirikkotaisteluissa 1942 keväällä ryssiä tapettiin ihan mukavasti hyvällä "tapposuhteella".
Paikallisesti sellaista tapahtui myös hyökkäysvaiheessa, mutta pääsääntöisesti vihollinen pääsi silloin karkuun eikä jäänyt suuriin motteihin.
Vuoden 1944 torjuntavoitoissa päästiin taas varsinkin paikallisesti hyviin tuloksiin mm. massiivisella suomalaisella tykistötulella - mutta vuoden 1944 kokonaistappioiden vertailu on melko lohdutonta.
Ennen Venäjän IV strategista suurhyökkäystä (9.6.1944) suomalaiset tekivät kardinaalivirheitä, jotka johtivat suuriin turhiin omiin tappioihin:
http://personal.inet.fi/koti/juhani.putkinen/Lapimurto_Valkeasaaressa.htm
Matias: "Mielestäni joustava torjuntataistelu jossa aiheutetaan viholliselle rajut tappiot omien pysyessä olosuhteisiin nähden siedettävinä on suurempi sotilaallinen menestys kuin jonkin kyläpahasen valtaaminen joka ei jatkoa ajatellen johda jatkomenestykseen."
----------
Tämä on aivan totta.
Valitettavasti komentajien silmissä kiilsi usein juuri ne kyläpahasten nopeat valtaukset - saivat raportoida ylöspäin valloittaneensa ne.
-------------
Hitlerillä taas oli ihan päinvastainen ongelma vetäytymisvaiheessa - hän jäi pitämään kynsin hampain kiinni joistakin kyläpahasista, vaikka siitä aiheutui Saksalle suuria tappioita, eikä juuri hyötyä.
Usein olisi ollut hyödyllisempää vetäytyä jostakin kaupungista ja antaa ryssien mennä pussiin - ja hävittää sitten ne motitetut joukot.
Muuten, se otsikko ei suinkaan koske vain tavallista mosatrampparia vaan myös komentajia ja esikuntia.
On kerta kaikkiaan järjestettävä vuorottelu, sijaisuudet - lepo.
Olen sen nähnyt ihan henkilökohtaisesti. Valtakunnallisen johtopaikan tilannekartalla on sen hetkinen tilanne ihan oikein - mutta kun sitten esikunnan porukka on tarpeeksi väsynyt ja esittää kysmyksen, että mitä nyt pitäisi tehdä, niin osasta porukasta ei saa vastausta korkkiruuvillakaan ja osalta tulee ihan liian lennokkaita ideoita, joiden toteuttamiseen ei yksinkertaisesti ole resursseja.
Eli myös johtoportaiden henkilöstön pitää levätä.
Komentajaa tuuraa esikuntapäällikkö, esikuntapäälliköä operatiivisen osaston päällikkö, jne.
Sitäpaitsi korkeampien esikuntien pitää olla mobiilisia, jotka toimivat vain hyvin lyhyen aikaa samasta paikasta, toinen esikunta ottaa johtamisen ylitse ja edellinen vaihtaa paikkaa uuteen kohtaan - ettei sitä hävitetä.
Loppuun väsynyt johto tekee väistämättömästi kohtalokkaita virheitä tapattaen turhaan omia - sensijaan, että tapattaisi vihollisia kuten on tarkoitus.
Paitsi että väsytetään joukot loppuun on olemassa myös eräs toinen ääripää joka ilmenee Taavetti Heikkisen vaiheista kertovassa kirjassa ja monissa muissakin: JOUKKOJEN TYLSISTYTTÄMINEN JOUTILAISUUTEEN.
Sotilasaikakausilehdessä Sampo Ahto otti tämän asian esille ja hän piti sitä jopa vaarallisempana kuin väsyttämisen. Sen hiipivä vaikutus on nimittäin äärimmäisen vaarallinen. Se ruokkii henkistä veltostumista, katkeruutta, kurittomuutta ja vastuuttomuutta.
Jarmon omassa puheenvuoro-osiossa esitin jo sen kysymyksen, että jos on totta että suurista joukko-osastoista vain panssaridivisioona harjoitteli sotataitojen kohentamista asemasotavuosina (kesä 1942 ja kevät 1944) niin on todella ihme, ettei tästä asiasta ole tehty laajaa selvitystä edes puolustusvoimien sisällä sodan aikana ja sodan jälkeen. Kuka tai ketkä olivat vastuussa tästä veltostumisesta.
Luojan kiitos edes ilmavoimat, merivoimat ja panssaridivisioona säilyttivät toimintavalppauden ja kehittämisvalmiuden eivätkä tyytyneet vain puukuppien vuoleskeluun.
Matias toi keskusteluun uuden tärkeän näkökannan.
Asemasodassa ei saa olla jouten, eikä tehdä massiivisesti puhdetöitä.
Puolustusasemia on rakennettava, harjoituksia pidettävä, taktiikkaa kehitettävä, hankittava uutta materiaalia, harjoitettava tiedustelua - ja tapettava vihollisia.
-----
Ilmavoimia en menisi hirveästi kiittämään - ainakaan sen korkeinta johtoa. Ei hankittu kunnon kalustoa, vaikka sitä olisi varmasti saatu jos olisi tehty kaikki mahdollinen. Kuoli paljon suomalaisia ihan turhaan, kun kalusto oli pääasiallisesti käyttökelvotonta romua.
Ilmavoimia tuskin asiasta voi kuitenkaan syyttää. Sehän sai ne määrärahat mitkä sille maan hallitus ja eduskunta myönsi. En tiedä olisiko ilmavoimien lobbaamisessa ollut sitten jotain vikaa. En ole asiasta perillä. Siitä tosin talvisodan historian osalta on taitettu peistä, että merivoimat olisivat saaneet kauppapoliittisista syistä muihin aselajeihin nähden kohtuuttoman osan tilauksista. Tässä keskustelussa on tosin jälkiviisastelun makua, sillä Suomi oli äärimmäisen riippuvainen ulkomaankaupasta ja meriliikenteestä. Mutta kiistatta yhden sotaaluksen hinnalla olisi voitu hankkia merkittävä määrä vaikkapa panssitorjuntatykkejä.
Lisäksi on esitetty arvioita että talvisodan alla tehdyt kotimaiset hankinnat olisivat olleet keskimäärin 25% kalliimpia kuin vastaavat aseet ulkomailta hankittuna. Mutta tämäkin on kaksipiippuinen juttu. Pitämällä kiinni omasta asetuotannosta Suomi pystyi ylläpitämään - ahtaissa rajoissa toki - joidenkin aselajien ja ammusten omaa tuotantoa. Tärkeä tekijä pitkittyneessä sodankäynnissä.
Ilmavoimille hankittiin vuonna 1941 lähinnä sotasaaliskalustoa - silloin se oli ehkä vielä ymmärrettävää, JOS Saksa ei suostunut myymään muuta.
Mutta asemasodan aikana (1942-kesä 1944) ei hankittu käytännöllisesti katsoen ollenkaan uutta modernia kalustoa (2 laivuetta mersuja ja yksi Ju-88aa) kun tarve olisi ollut moninkertainen. Kotimaasta sen sijaan tilattiin kappalemääräisesti paljon kalustoa, mutta se oli käyttökelvotonta jo valmistuessaan.
Olen aivan varma, että kunnon kalustoa olisi saatu, jos olisi tehty työtä sen eteen.
Minusta ilmavoimien komentaja Lundqvist olisi pitänyt ampua viimeistään vuonna 1941 - ei asiat olisi ainakaan huonommin voineet mennä.
En ole koskaan tutustunut tarkemmin Suomen sotateollisuuden valmistamien aseiden kustannuskysymystä. Maa oli taloudellisesti tiukilla. Vain n. 3,7 miljoonan kansakunta ylläpiti 16 divisioonan ja muutaman prikaatin asevoimia. Uskomatonta jos sitä vertaa esim. vaikkapa Romaniaan (jolla oli öljyä asukasluku n. 20 miljoonaa) tai Unkariin (asukkaita n. 7½ miljoonaa).
On selvää, että maan taloudellinen kantokyky oli kovilla. Talvi 1941-42 on ollut kansanhuollon osalta jopa lähellä äärimmäistä katastrofia. Tätä taustaa vasten ymmärrän sen, ettei ainakaan ennen vuotta 1943 mittavia hankintoja tehty. Kiinnostavaa olisi tietää mikä oli siten Valtion lentokoneteollisuuden tuotteiden mm. oman hävittäjähankkeen (joka ei koskaan johtanut mihinkään) ja Blenheim-tuotannon merkitys. Miten kalliiksi tuo toiminta tuli? Ja toisaalta mikä oli sen merkitys sille että mm. hankittuja lentokoneita osattiin huoltaa, korjata ja saada toimintakuntoiseksi.
Suomi mobilisoi aseisiin 16% kansasta - se on maailmanennätys.
Lentokoneteollisuutemme osaamisesta oli toki suurta hyötyä vaurioituneiden koneiden korjauksessa - mutta uusien Blenheimsarjojen, Myrskyjen ja Pyörremyrskyn hankinta oli puhtaasti katastrofi.
Oleellisinta kuitenkin on, että Saksa ei suinkaan vaatinut toimittamastaan puolustusmateriaalista maksua per heti. Sitä sai ostaa "velaksi". Suomi vastaavasti toimitti Saksalle sen kannalta korvaamattoman arvokkaita raaka-aineita kuten nikkeliä ja kuparia.
Jatkosodan hyökkäysvaiheen kokonaistappiot heinäkuusta vuoden loppuun lienevät olleet n. 85- 86 000 miestä. Jos oletamme, että tappiot kasaantuivat 90%:sti jvpataljoonille, niin se merkitsi siis hyökkäävillä suomalaisille 15 divisioonalle, 2 prikaatille ja erillisille osastoille siten kai noin runsaan 500 miehen pataljoonakohtaisia tappioita.
Todella kova taistelu vei pataljoonista usein yli sata miestä. Näin ollen keskimäärin pataljoona kävi 4-5 kovaa taistelua jatkosodan kuuden ensimmäisen kuukauden aikana. Todennäköisemmin kovia taisteluja oli kuitenkin selvästi vähemmän ja tappioista osa tuli myös etenemisvaiheessa miinoista, tarkka-ampujista, pommituksista, yksittäisistä epäsuorasta ammunnasta sekä pienistä paikallisista yhteenotoista sekä tapaturmista.
Näin tietysti vain keskimäärin. Tilannehan oli usein se, että divisioonan pataljoonista ns. vakinaisen väen nuorista ikäluokista koostuneet pataljoonat kantoivat kovimman paineen. Niissä kovia taisteluja käytiin enemmän kun taas reserviläisistä koostuneet pataljoonat selvisivät ehkä vähemmillä tappioilla. Ellei sitten sekin tutkimuksin havaittu tosiasia, että reserviläiset kärsivät heikomman tasonsa takia "ylimääräisiä" tappioita muuta hieman kokonaiskuvaa.
Se on ainakin selvää, ettei edes jatkosodan erittäin verinen hyökkäysvaihe suinkaan ollut jatkuvaa kovaa taistelua, minkä jo tuo esille tappiotilastot (kaatuneet) internetin tietokantahaulla:
heinäkuu 1941:6 916
elokuu 1941: 8 799
syyskuu 1941: 5 185
lokakuu 1941: 2 519
marraskuu 1941:2 059
joulukuu 1941: 1 163
Jokainen asioista vähänkin perillä oleva osaa varmaan myös ottaa huomioon senkin asian, että syyskuusta joulukuun kuolleiden määrässä on varmasti aika paljon myös sellaisia jotka kuolivat hyökkäyksen alkuvaiheessa saamiinsa vammoihin, joten todellisuudessa on luultavampaa että esim. marraskuussa 1941 olivat tappiot tuskin viittäosaa siitä mitä ne olivat tuona suorastaan järkyttävän verisenä elokuuna 1941.
Talvisodan ihmeestä puhutaan paljon. Vähemmälle huomiolle jää tämä aivan uskomaton uhrivalmius heinä-syyskuussa 1941. Mutta kuten Jarmon tuore kirja myös monet muutkin kiistattomat dokumentit osoittavat että armeijan miesten sietokyky liikkui äärimmäisillä rajoilla.
Ja tästä minä puolestani vedänkin johtolangan siihen kysymykseen mikä liittyi Neuvostoliiton puna-armeijan vastaavaan tilanteeseen sen edetessä voitoista voittoon. Nimittäin hyvin monet dokumentit kyllä osoittavat sen, että myös puna-armeijan sotilaat olivat sitä loppuunpalaneimpia mitä pitemmälle sota eteni ja siinä prosessissa ei suuretkaan voitot miehiä voineet lohduttaa. Näin selviää arvoitus myös siitä miksi puna-armeija teloitti omia karkureitaan ja kieltäytyjiään aivan sodan viimeisiin päiviin saakka ja vielä senkin jälkeen.
Varsinainen rähinä (Karjalan Armeijan suuri vastahyökkäys) alkoi vasta 10.7.1941, joten heinäkuun tappiot pitää jakaa 20 päivälle ja elokuun 31 päivälle, jotta voi tappioista edes hieman päätellä taisteluiden rajuutta.
Heinäkuussa ei voinut olla vielä mitään joukkojen loppuunpalamista, mutta oli taatusti vielä tottumattomuutta, harjaantumattomuutta, osaamattomuutta. Elokuussa alkoi jo väsymyskin painaa niitä joukkoja, jotka olivat taistelleet alusta saakka.
Kannaksen joukothan eivät sodan alussa juuri tapelleet, vaan odottivat malttamattomina vuoroaan.
Marski pysäytti vastoin Talvelan tahtoa hyökkäyksen Tuulosjoelle, joten siellä päin sai vähän lepoa ennen uutta rynnistystä Syvärille.
Kuolleet suomalaiset
10.7-31.7.41 : 5841 (keskim 265/vrk)
Elokuu: 284/vrk
Syyskuu: 173/vrk
Elokuu verisin kuukausi. Mutta Karjalan Armeijalle verisin oli taatusti tuo heinäkuu, sillä tappiot keskittyvät sen joukko-osastoihin kun taas elokuussa tappoita tuli paljon myös Kannaksella hyökkänneille. Eteenkin Vuoksen kautta hyökänneen 2.divisioonan tappiot olivat hirveät. Syyskuussa tappioiden painopiste siirtyi jälleen voimakkaasti Karjalan Armeijan joukoille.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 28 kommenttia